Jesus Vill Hjälpa Dej   Läs Mera Här

Jeesus Haluaa Auttaa Sinua Lue Lisää

ORDLISTA

Faith and Order

Faith and Order, Usko ja kirkkojärjestys (Oppi ja konstituutio), on ekumeenisen liikkeen haara, jonka piirissä kirkot ovat yhteisesti tutkineet kirkon oppia, sakramentteja, virkaa ja kirkkojärjestystä koskevia kysymyksiä. Liike sai alkunsa vuonna 1910.

Ensimmäiset kokoukset pidettiin Lausannessa 1927, Edinburghissa 1937 ja seuraavat Lundissa 1952, Montrealissa 1963 ja viimeksi Santiago de Compostelassa 1993. Faith and Order pyrkii edistämään kirkkojen ykseyttä kokouksissa tapahtuvan dialogin ja kokouksia varten tehtyjen asiakirjojen avulla.

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) perustamisen jälkeen Faith and Order on muodostanut KMN:n erityiskomission. Komissioon kuuluu 120 jäsentä, jotka jäsenkirkot nimeävät. Myös katolinen kirkko on mukana Faith and Orderissa, vaikka se ei kuulukaan KMN:oon. Suuren komission lisäksi toimii noin puolentoista vuoden välein kokoontuva pienempi komissio, joka ohjaa tutkimusten suunnittelua.

Fariseukset

Fariseukset olivat juutalainen kansallis-uskonnollinen puolue, joka syntyi makkabilaissotien aikana 2. vuosisadalla eKr. He esiintyvät Uuden testamentin evankeliumikertomuksissa Jeesuksen toiminnan arvostelijoina.

Fariseukset olivat arvostettu ryhmä Jeesuksen ajan Palestiinassa. He ottivat vakavasti vaatimukset, jotka Jumala oli Vanhan testamentin laissa ilmoittanut. Lain noudattaminen oli ja on juutalaisuudessa uskovan uskollisuuden ilmaus Jumalalle, joka on tehnyt liiton kansansa kanssa. Fariseukset pyrkivät elämässään pitämään Jumalan lain vaatimukset.

Useimmat fariseukset olivat maallikkoja, tavallisia kansanihmisiä, mutta heihin kuului myös huomattavia kirjanoppineita, jotka vastasivat lain arvovaltaisesta tulkinnasta. VT:n Tooran lisäksi he katsoivat Moosekselta periytyvän suullisen lain, jota he vaalivat. Kirjanoppineet selittivät lakia kuulijoilleen, jotta ihmiset eivät ainakaan vahingossa rikkoisi Jumalan tahtoa. Fariseukset eivät Jeesuksen aikana juuri sekaantuneet poliittisiin kysymyksiin. Jumala oli heidän mielestään lähettävä Messiaan silloin kun hänelle sopii. Saulus, myöhempi Paulus eli apostoli Paavali, oli taustaltaan fariseus. Fariseuksia oli myös ensimmäisten kristittyjen joukossa (Ap. t. 15:5).

Ks. saddukeukset

Filioque

Filioque-lisäyksellä tarkoitetaan lännen eli latinalaisen kirkon lisäystä Toledon kirkolliskokouksessa 589 Nikean uskontunnustuksen kohtaan ”Pyhä Henki lähtee Isästä”. Tähän lisättiin: ”ja Pojasta”. Filioque-kiista on yksi idän ja lännen kirkon eroon johtaneista tekijöistä.

Kristillisen uskon mukaan Pyhässä Kolminaisuudessa ei ole mitään suurempaa tai pienempää, vaan kaikki jumalalliset persoonat ovat yksi Jumala. Isä, Poika ja Henki ovat yhtä iankaikkisia, eikä Kolminaisuudessa ole aikaisempaa tai myöhempää. Pyhän Hengen virtaaminen Isästä ei oikeastaan ole luonnollisella kielellä ilmaistavissa. Kuitenkin tiettyjen uskontotuuksien rajoissa voidaan ilmaista se usko, joka on kristillinen ja pelastava.

Korostaakseen Jumalan ykseyttä ja jakamattomuutta lännen katolinen kirkko lisäsi jumalallisen Hengen ”virtaamista” koskevaan kohtaan myös Kristuksen persoonan, sillä Raamatussa Pyhää Henkeä kutsutaan useissa kohdissa Kristuksen Hengeksi, ja Jeesus lupasi seuraajilleen Pyhän Hengen läsnäolon ja siunauksen. Koska idän katolinen kirkko ei ollut mukana keskusteluissa eikä tässä päätöksessä, se ei pidä lisäystä pätevässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa tehtynä eikä oikeana.

Suomen luterilainen kirkko käyttää Nikean tunnustuksessa filioque-lisäystä, koska liturgisena kirkkona se kuuluu lännen riitukseen eli läntiseen jumalanpalvelusperinteeseen.

Fundamentalismi

Fundamentalismi on protestanttisissa kirkoissa ja lahkoissa esiintyvä ajattelutapa, joka haluaa turvata eräät kristinuskon perusasioiksi käsittämänsä fundamentit tieteellisen teologian, erityisesti eksegetiikan, ja eräiden luonnontieteiden tutkimustuloksia vastaan.

Fundamentalismi pyrkii luomaan tieteelliseen päättelyyn nojaaville tutkimustuloksille korvaavia vaihtoehtoja rationaaliseen päättelyn avulla. Esim. fundamentalistisessa kreationismissa pyritään etsimään tieteellisiä todisteita sille uskomukselle, että lajit eivät ole kehittyneet vaan jokainen laji on luotu erikseen ja kaikki lajit samalla kertaa. Koska tutkimuksen lopputulos on ennalta määrätty, sen rationaaliset ja uutta tietoa tuottavat mahdollisuudet ovat jo lähtökohdissaan rajoitetut valitun näkemyksen tukemiseen. Tiedeyhteisö ei voi hyväksyä tämänkaltaisen päättelyn pätevyyttä eikä johtopäätöksiä. Tieteellisessä tutkimuksessa totuus on avoin, kunnes se on pätevästi todistettu.

Fundamentalismilla on taipumus määritellä vihollisensa, joita voivat olla esimerkiksi moderni kehitys, sekularismi tai lännen ylivalta. Fundamentalismi on moniselitteinen reaktio yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muutoksiin, jossa pyritään säilyttämään oma identiteetti muutospaineiden keskellä.

Fundamentalistista yhteisöä pitää usein koossa karismaattinen johtaja. Fundamentalismiin kuuluu vahva ryhmäsidonnaisuus, mikä antaa jäsenille voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen.

Fundamentalismiksi on alettu kutsua myös ylipäätään vanhoillista tai aggressiivista uskonnollisuutta, joka pyrkii poliittiseen valtaan tai jolla on muuten poliittisia tavoitteita. Fundamentalismia on esiintynyt esim. kristinuskon ja islamin piirissä. Suomessa ei ole juuri esiintynyt poliittiseen valtaan pyrkivää fundamentalismia. Sen sijaan jotkut fundamentalistiset ryhmät vastustavat tieteellistä tutkimusta.

Genesis
Genesis on ensimmäisen Mooseksen kirjan (1. Moos) vierasperäinen nimi. Se muodostaa Raamatun ensimmäisen kirjan. Sana genesis on kreikkaa ja tarkoittaa alkuperää, syntymää, lähtökohtaa ja olemassaoloa.

Genesiksen alussa kerrotaan maailman ja ihmisen luomisesta, syntiinlankeemuksesta, Kainista ja Aabelista, vedenpaisumuksesta ja Baabelin tornista. Tämän jälkeen kuvataan laajasti Israelin kantaisien eli patriarkkojen elämää. Heistä tunnetuimmat ovat Aabraham, Iisak, Jaakob ja Joosef. Patriarkkojen aika sijoittuu toisen esikristillisen vuosituhannen puoleenväliin.

Kristilliselle teologialle ja opille keskeisiä ovat erityisesti kertomukset luomisesta ja syntiinlankeemuksesta. Ne eivät ole historiaa, vaan myytin muotoon puettua opetusta ihmisen asemasta suhteessa Jumalaan, luomakunnan arvosta, ihmisen rikkinäisestä olemuksesta ja Jumalan tahdosta. Luomis- ja syntiinlankeemuskertomukset antavat kristitylle tietoa Jumalasta Luojana ja ihmisestä osana luomakuntaa.

Ks. Exodus

Gloria

Gloria (lat.) on messun johdanto-osaan kuuluva ylistys, joka alkaa sanalla kunnia: Kunnia Jumalalle korkeuksissa (Gloria in excelsis Deo). Kyseessä on enkelien laulu jouluyönä (Luuk. 2:14). Gloriaan liitettiin jo varhain laudamus-hymni (Me kiitämme, me kunnioitamme – –). Nykykäytännössä laudamus voidaan korvata jollakin muulla ylistysvirrellä Pyhälle Kolminaisuudelle.

Gloria kuuluu messun pysyviin eli ns. ordinarium-osiin. Gloria lauletaan aina lukuun ottamatta paaston aikaa. Muita messun pysyviä osia ovat Kyrie, credo, sanctus ja Agnus Dei.

Gnostilaisuus

Sana gnoosis (kreikkaa) tarkoittaa korkeampaa pelastavaa tietoa. Tavallisesti gnostilaisuudella tarkoitetaan kristillisen kirkon piirissä kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana esiintyneitä synkretistisiä (eri oppeja yhdisteleviä) harhaoppeja. Gnostilaisuus yhdisti kristinuskon hellenistiseen mystiikkaan ja filosofiaan. Jeesus oli salaisen tiedon tuoja ja vain näennäisesti ihminen.

Gnostilaisuus sai alkunsa juutalaisuudesta. Myöhemmin se jakaantui koulukunniksi, joista monet omaksuivat kristillisiä aineksia oppeihinsa. Gnostilaisten tapa tulkita Raamattua erosi radikaalisti kristittyjen ja juutalaisten tulkinnoista. Gnostilaisten mukaan Vanhan testamentin Jumala oli pahojen henkivaltojen johtaja ja todellinen Jumala oli häntä huomattavasti ylempi.

Gnostilaisuus edusti jyrkkää dualismia. Henki merkitsi valon, aine pimeyden maailmaa. Askeesi kuului gnostilaisten yhteisöjen elämäntapoihin. Pelastus saavutettiin, kun ihminen oivalsi oman alkuperänsä olevan todellisen Jumalan luona. Gnostikko on salaisen tiedon haltijana muiden yläpuolella eikä Jeesuksen ristinkuolemalla siksi katsottu olevan osuutta ihmisen pelastumiseen.

Kirkko kävi kovaa taistelua gnostilaisia virtauksia vastaan. Tämä näkyy useissa Uuden testamentin teksteissä, mm. Johanneksen evankeliumissa. Myös kristillisissä uskontunnustuksissa puolustettiin katolista kristillistä uskoa gnostilaisuutta vastaan.

Gospel

Gospel (engl. evankeliumi, ilosanoma) tunnetaan musiikkiterminä. Sillä tarkoitetaan Amerikan tummaihoisen väestön keskuudessa syntynyttä rytmistä hengellisen laulun perinnettä. Musiikkityylin taustalla ovat perinteiset negro spiritual -laulut. Gospelmusiikkia pidetään yhtenä länsimaisen rytmimusiikin tärkeimmistä taustavaikuttajista.

Nykyisin sanaa käytetään modernin rytmimusiikin keinoin esitetystä hengellisestä musiikista. Gospelmusiikista on muodostunut Suomessa monimuotoinen musiikin osakulttuuri. Musiikin tyylit vaihtelevat raskaasta rockmusiikista yksinkertaisiin hymneihin ja etnopohjaisiin lauluihin. Monet uudet jumalanpalveluskokeilut perustuvat tälle musiikkityylille.

Graduaali

Graduaali eli päivän virsi on messussa ennen evankeliumia laulettava virsi. Graduaali liittyy pyhän sisältöön ja se on messun päävirsi. Evankeliumikirjassa on suosituksia päivän virsiksi.

Nimi graduaali viittaa vanhaan esityskäytäntöön: esilaulaja lauloi osuutensa graduaalipsalmista lukupulpetin portaalta (lat. gradus).

Gregoriaaninen laulu ja kalenteri

Gregoriaaninen laulu on Paavi Gregorius Suuren (k. 604) mukaan nimensä saanut säestyksetön yksiääninen kirkkolaulu.

Gregoriaaninen laulu kuuluu läntiseen eli latinalaiseen liturgiseen perinteeseen. Luterilaisessa kirkossa gregoriaanisia melodioita esiintyy erityisesti messu-, rukous- ja psalmisävelmissä. Monet virret perustuvat gregoriaanisiin hymnisävelmiin, esim. virsi 16.

Paavi Gregorius havaitsi, että pääsiäisen ajankohta varhentui vuosi vuodelta. Hän määräsi astrologinsa tutkimaan asiaa, ja tällöin huomattiin, että vuosisatojen saatossa kalenteri oli varhentunut kymmenellä päivällä. Vanha juliaaninen kalenteri ei pitänyt yhtä tähtitieteellisten muutosten kanssa.

Kalenterin päivittämiseksi paavi määräsi, että kymmenen päivää jätetään pitämättä. Samalla kalenterivuosi määrättiin alkavaksi tammikuusta, kun se oli aiemmin alkanut maaliskuusta. Gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön koko läntisessä kirkossa.

Ortodoksiset kirkot käyttävät - Suomen ortodoksista kirkkoa lukuun ottamatta - vieläkin juliaanista kalenteria. Ne katsovat, että juliaaninen on ”ajan ikoni” eikä sitä saa korvata lännen paavin kalenterilla. Tästä syystä pääsiäistä vietetään idän kirkoissa eri aikaan kuin lännen kirkoissa, paitsi Suomen ortodoksisessa kirkossa, joka viettää sitä samaan aikaan lännen kanssa.

Halleluja

Halleluja-huudahdus on alun perin hepreaa ja tarkoittaa kiittäkää Herraa. Halleluja on ylistyslaulu, joka on periytynyt kristilliseen jumalanpalvelukseen juutalaisesta synagogapalveluksesta.

Messussa halleluja esiintyy erityisesti evankeliumin yhteydessä ja päätösylistyksessä.

Ks. akklamaatio

Halullisten sielujen hengelliset laulut
Ks. rukoilevaisuus.

Harhaoppi
Ks. heresia

Hautaan siunaaminen

Jokaisella kirkon jäsenellä on oikeus saada hautaan siunaaminen, eikä sitä voida häneltä riistää edes silloin, jos kirkkoon kuulumattomat omaiset eivät tahtoisi sitä. Jokainen seurakunnan jäsen siunataan hautaan viimeiselle matkalleen.

Hautaan siunaaminen on osa kirkon jumalanpalveluselämää. Siinä rukoillaan omaisille lohdutusta ja voimaa, vainajalle iankaikkista elämää Kristuksen sovitustyön tähden ja itselle viisautta käyttää oikein jäljellä oleva aika. Hautaan siunaamisessa arkun päälle heitetään kolme kertaa hiekkaa, usein ristin muotoon, ja lausutaan esim.: ”N.N., maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”

Hautaan siunaamisen kaava sisältyy Kirkollisten toimitusten kirjaan. Siunaaminen voidaan toimittaa myös hautausmessun kaavan mukaan. Liturgisina värinä käytetään ensisijaisesti valkoista, joka ilmaisee toivoa ja ylösnousemusta.

Kirkollinen hautaan siunaaminen on aina luottamusta Jumalan rakkauteen ja ylösnousemuksen todellisuuteen, johon kristitty on liitetty kasteen sakramentissa. Kirkko ei ole pohjimmiltaan inhimillinen, vaan jumalallinen. Tästä syystä kirkonjäsenyys ei katkea kuolemassa, vaan kristityn päämäärä on ajan rajan toisella puolella, taivaassa.

Kirkollinen hautaan siunaaminen voidaan pyydettäessä toimittaa kirkkoon kuulumattomallekin, mikäli vainaja on sitä eläessään toivonut. Hautaan siunaaminen toimitetaan kirkossa tai siunauskappelissa, sairaalan kappelissa, haudalla tai vainajan kotona.

Mikäli vainaja tuhkataan, uurnan lasku tapahtuu yleensä eri päivänä kuin siunaus. Sen yhteydessä voidaan pitää lyhyt rukoushetki (Maahan kätkemisen kaava), johon omaiset voivat pyytää pappia mukaan.

Kirkollisten toimitusten kirjassa on myös suruun liittyviä rukoushetkiä, esimerkiksi rukoushetki läheisen kuoltua ja rukoushetki surussa.

Hedberg, Fredrik Gabriel
Ks. evankelisuus

Helatorstai

Helatorstai on pääsiäisaikaan kuuluva kirkkovuoden juhlapäivä. Silloin muistellaan Kristuksen taivaaseen astumista (Ap. t. 1:6–14). Helatorstaita vietetään 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Taivaaseen astuminen kertoo Kristuksen jumaluudesta: Kristus on kolmiyhteisen Jumalan yksi persoona, samaa olemusta kuin Isä. Hän astui työnsä täytettyään takaisin taivaan kirkkauteen, mutta on sanassa ja sakramenteissa yhä läsnä seurakuntansa keskellä.

Helatorstai kuuluu ns. arkipyhiin. Se palautettiin vanhalle paikalleen Suomessa vuonna 1992. Sitä ennen, vuodesta 1973 lähtien, Kristuksen taivaaseen astumisen päivää oli vietetty vanhaa ajankohtaa seuraavana lauantaina. Helatorstain liturginen väri on valkoinen.

Helluntai

Helluntai on kristillisen kirkon syntymäpäivä. Kirkko viettää helluntaita muistellen Pyhän Hengen vuodattamista apostolien päälle (Ap.t. 2:1–13). Suuri joukko ihmisiä kastettiin ja seurakunnan lukumäärä kasvoi noin kolmella tuhannella hengellä. Helluntai kuuluu pääsiäisen ja joulun ohella kirkkovuoden kolmen suurimman juhlan joukkoon.

Monissa kielissä sana helluntai (pingst, Pfingst, pentekoste) tarkoittaa 50. päivää pääsiäisestä. Israelilaisten kulku Punaisen meren ylityskohdasta Siinain vuorelle, jossa laki annettiin, kesti myös 50 päivää. Suomen kieleen helluntai on tullut ruotsin sanasta helgdag, pyhäpäivä.

Helluntai on kirkkovuoden pääsiäisjakson päätösjuhla. Samalla se aloittaa ns. helluntaijakson. Yhteys pääsiäiseen on merkki siitä, ettei kirkko puhu Jeesuksesta kuollutta muistellen, vaan julistaa häntä ylösnousseena Herrana. Tätä Jeesusta Pyhä Henki kirkastaa armonvälineiden kautta, joissa ylösnoussut Kristus kohdataan.

Helluntain juuret ovat juutalaisuudessa. Aluksi se oli elonkorjuujuhla, sittemmin Siinailla tapahtuneen lain antamisen muistojuhla. Helluntain liturginen väri on punainen.

Helvetti
Ks. kadotus

Hengellinen väkivalta

Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Terve uskonnollisuus tukee ihmisen hyvinvointia ja antaa elämäniloa, epäterve uskonnollisuus toimii päinvastaisesti. Epäterve uskonnollisuus saattaa aiheuttaa mm. mielenterveysongelmia, koska uskonnolla on yhteys ihmisen syvimpiin arvoihin ja identiteetin rakennuspuihin.

Hengellistä väkivaltaa voi ilmetä niin vanhojen uskontojen ja perinteisten kirkkokuntien sisällä kuin uusissa uskonnollisissa liikkeissäkin. Riski joutua hengellisen väkivallan uhriksi on yleensä suuri esimerkiksi fundamentalistisissa lahkoissa, joissa on voimakas karismaattinen johtaja. Hengellinen väkivalta voi olla osa uskonnollisen liikkeen toimintakulttuuria tai se voi ilmetä vain yksittäistapauksina.

Hengellistä väkivaltaa voi olla myös perheissä. Vanhemmat saattavat estää lasten terveen uskonnollisen kehityksen ahdasmielisellä kasvatuksella, jolloin lapsen kyky saada aikuisena uskonnosta tukea elämälleen voi heikentyä.

Uskontojen uhrien tuki, UUT ry, on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys, joka pyrkii tukemaan uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja näiden läheisiä sekä ehkäisemään ongelmia käsittelemällä julkisesti asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta uskonnollisten yhteisöjen jäsenille. Yhdistys on perustettu vuonna 1987 ja rekisteröity vuonna 1993.

Lisätietoa verkossa:
www.uskontojenuhrientuki.fi

Terveen ja epäterveen uskonnollisuuden rajaa pohditaan myös mm. Kirkon lähetystyön keskuksen ”Kirkko uskontojen maailmassa” -sivuilla. http://www.evl.fi/kkh/kuo/klk/uu/uuyle.htm

Hengen uudistus kirkossamme -liike

Hengen uudistus kirkossamme -liike on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimiva Pyhän Hengen työtä esillä pitävä uudistusliike, joka on vaikuttanut kirkon piirissä vuodesta 1978 lähtien. Luterilaisena karismaattisena uudistusliikkeenä se painottaa yksilön ja seurakunnan hengellisen uudistumisen tarvetta. Liikkeen toiminnan painopisteitä ovat seurakuntauudistus, Sanan ja rukouksen illat, ylistys sekä seurakunnissa tapahtuva rukous- ja armolahjakoulutus. Kesäisin Hengen uudistus kirkossamme -liike järjestää kesäjuhlat. Liikkeeseen kuuluu noin 1500 jäsentä.

Lisätietoa verkossa:
www.hengenuudistus.fi

Henrik-piispa

Henrik oli Suomen ensimmäinen piispa ja marttyyri. Ruotsin kuningas Erik Pyhä lienee tehnyt ristiretken läntiseen osaan Suomenniemeä, jossa uskotaan kuitenkin jo 1000-luvulla olleen jonkin verran kristittyjä kauppiaita, munkkeja ja asukkaita. Piispa Henrik oli mukana retkellä, jonka ajankohdaksi on arvioitu vuotta 1155. Heidän tavoitteenaan oli liittää Suomi Ruotsin kuningaskuntaan ja juurruttaa kristillinen usko Suomeen. Tavoite myös toteutui.

Kuningas Eerikin palattua takaisin Ruotsiin piispa Henrik jäi valvomaan Suomen kristillistä kehitystä. Työ jäi kuitenkin kesken, sillä hänet surmattiin perimätiedon mukaan vuonna 1156. Surmasta on olemassa kaksi eri versiota. Kirkollisen tradition mukaan Lalli surmasi piispan, koska piispa aikoi rangaista kristittyä Lallia kirkollisesti ruotsalaisen sotilaan taposta. Piispa Henrikin surmavirren mukaan piispan puolestaan tappoi talonpoika Lalli Köyliössä. Piispa Henrik oli vieraillut Lallin talossa tämän ollessa poissa kotoa ja ostanut hänen vaimoltaan erinäisiä tarvikkeita. Vaimo oli valehdellut Lallille, ettei Henrik ollut maksanut tarvikkeista. Tästä kiihtyneenä Lalli tappoi Henrikin.

Piispa Henrik haudattiin Nousiaisiin, josta tuli Suomen kirkollisen elämän keskus. Myöhemmin hänen luunsa siirrettiin Turun tuomiokirkkoon. Tästä siirtopäivästä tuli Henrikin muistopäivä, jota vietetään 18.6. (ns. kesä-Heikki). Toista Henrikin muistopäivää (19.1.) vietetään Henrikin surmaamisen muistoksi (ns. talvi-Heikki).

Ennen reformaatiota Pyhää Henrikiä pidettiin Turun hiippakunnan taivaallisena esirukoilijana ja suojelijana. Hänet luettiin myös Ruotsin valtakunnan suojeluspyhimysten joukkoon. Reformaation seurauksena pyhimykset menettivät aiemman asemansa. Piispa Henrikiä arvostettiin kuitenkin edelleen historiallisena hahmona, marttyyrinä ja Suomen ensimmäisenä piispana. Hänen muistonsa on säilynyt kansan keskuudessa.

Suomi alettiin nähdä omana kansakuntanaan 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Tuolloin myös piispa Henrik sai uuden aseman. Romantiikan ajan näkemyksen mukaan jokaisella kansakunnalla tuli olla oma kansallispyhimyksensä; Suomella se oli Pyhä Henrik. Katolinen kirkko kunnioittaa nykyäänkin piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana.

Heresia

Heresia tarkoittaa harhaoppia, kerettiläisyyttä, kirkon tunnustuksesta poikkeavaa oppia. Harhaoppi on ristiriidassa Raamatun ja kolmen ekumeenisen uskontunnustuksen kanssa.

Kristillisen kirkon ensimmäisiin vuosisatoihin kuului rajanvetoa heresioihin. Sen seurauksena kirkko joutui määrittelemään oppinsa mm. uskontunnustuksin.

Herran siunaus

Herran siunaus, toiselta nimeltään Aaronin siunaus (4. Moos. 6:24–26), kuului aikanaan israelilaiseen temppelijumalanpalvelukseen. Kirkko ei ottanut Herran siunausta jumalanpalveluskäyttöön ennen kuin Martti Luther sijoitti sen sekä latinankieliseen (Formula missae 1523) että saksankieliseen messuunsa (Deutsche Messe 1526). Kristillisessä käytössä siihen on lisätty trinitaarinen eli Pyhään kolminaisuuteen viittaava päätös. Seurakunta ottaa papin lausuman tai laulaman siunauksen vastaan aamenella.

Herännäisyys

Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä. Sen juuret ovat 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella erityisesti Savossa ja Pohjanmaalla olleissa herätyksissä. Paavo Ruotsalainen (1777–1852) nousi liikkeen johtajaksi ja liike yhtenäistyi.

Paavo Ruotsalaisen vaiheet ja hänen elämäntarinansa ovat koskettaneet suomalaisia nykyisyyteen saakka. Tämä on ilmennyt mm. Joonas Kokkosen oopperan Viimeiset kiusaukset kestävästä menestyksestä. Paavon virsi, Sinuhun turvaan Jumala, kuvaa heränneiden kilvoitusta ennen ja nyt.

Herännäisyys ei ole leimallisesti opillinen liike, vaikka se mielletäänkin kirkon opin ja tunnustuksen läheiseksi kannattajaksi. Ikävöivä ja odottava usko heränneiden käsitteinä ilmaisevat, kuinka vaikeaa on saavuttaa armon tila tai kestävä pelastuksen kokemus ihmiselämän aikana. Tästä syystä pelastuksesta puhutaan varovasti ja luotetaan siihen, että Jumala tietää, mitä ihmiseltä puuttuu.

Herännäisyyden piirissä korostetaan yhteiskunnallista avoimuutta ja osallistumista. Perinteisesti varsin arvokonservatiivisena pidetty liike on viime vuosikymmenten aikana avautunut myös sekularisoituneen elämäntavan ymmärtämisen suhteen. Perinteiset arvot kuten koti ja perhepiiri ovat herännäisyydessä edelleenkin tärkeitä.

Körtit tunnetaan seuraperinteestään. Kotiseuraperinne elää nykyisinkin monin paikoin. Seuroissa vuorottelevat lyhyet puheet ja Siionin virret, joissa usein korostuu ikävöivä mieliala. Seurapuheet eivät välttämättä ole kovin valmisteltuja, vaan niissä pyritään tavoittamaan seuraväen yhteisesti jakama ”tunto”. Toisia ei uskaltauduta tuomitsemaan, koska jokaisen oma tila kaipaa ensiksi parannusta. Seurapuheen voi pitää kuka tahansa seuravieraista.

Herättäjä-Yhdistyksen toimitalo on Lapualla. Yhdistyksellä on noin 7000 jäsentä ja 150 paikallisosastoa. Paikallisosastot huolehtivat seuratoiminnasta. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan herännäisseuroja pidetään joka kolmannessa seurakunnassa. Herännäisyyden voimakkaita alueita ovat edelleen Savo ja Pohjanmaa. Herättäjäjuhlilla käy vuosittain noin 25 000 juhlavierasta.

Yhdistys julkaisee Hengellistä Kuukauslehteä. Lähetystoimintansa H-Y kanavoi SLS:n kautta.

Lisätietoa verkossa:
www.h-y.fi

Herättäjä-Yhdistys
Ks. herännäisyys

Herätys

Herätyksellä tarkoitetaan uskonnollista murroskokemusta, jossa ihminen tulee tietoiseksi Jumalan todellisuudesta ja omasta syntisyydestään. Suomen ev.-lut. kirkon kristinoppi vuodelta 1948 (kohta 70) kuvaa:

”Kun Jumala pysähdyttää syntisen eteensä, hän alkaa tajuta, että koko hänen elämänsä suunta on väärä. Mutta synnin hädän ohella hänessä herää vetämystä Vapahtajan puoleen. Tätä synnin hätää ja armon ikävää Jumalan edessä sanotaan heräämiseksi. ”

Herätykseksi nimitetään myös sitä kollektiivista liikettä, jossa ihmisryhmä siirtyy samanaikaisesti uskonnollisesta välinpitämättömyydestä henkilökohtaiseen kristilliseen uskoon. Ihminen voi kokea herätyksen äkillisesti tai monia vuosia kestävänä prosessina.

Herätysliike

Suomen uskonnolliselle elämälle ovat luonteenomaisia kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet. Suomalaisilla herätysliikkeillä tarkoitetaan tavallisesti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa syntyneitä neljää suurta liikettä.

Perinteisiä herätysliikkeitä ovat rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus. Viidenneksi herätysliikkeeksi nimitetään Suomessa evankelioivaa herätyskristillisyyttä eli uuspietismiä, jonka synty ajoittuu sotien jälkeiseen aikaan.

Herätysliikkeiden yhteisenä taustana on 1600-luvun lopulla Saksassa syntynyt pietismi. Toisaalta vaikutteita on tihkunut myös anglosaksisesta evankelioivasta herätyskristillisyydestä.

Suomen kaikissa herätysliikkeissä on pidetty tärkeänä luterilaista tunnustusta ja raamatullisuutta. Herätysliikkeet ovat syntyneet protestiliikkeinä, jotka yleensä ovat ilmentäneet halua palata selkeän yksinkertaiseen ja voimakkaaseen uskonnollisuuteen. Jokaisella liikkeellä on omat erityiskorostuksensa.

Herätysliike alkaa aina herätyksestä, johon voi liittyä karismaattisia (hurmoksellisia) kokemuksia. Herätysten puhkeamiselle luovat ilmeisesti maaperää voimakkaat yhteiskunnalliset murroskaudet ja kirkon jäykistyminen tai sen kykenemättömyys vastata muuttuviin haasteisiin.

Kokoustoiminnan säännöllisyys ja johtajien erottautuminen ovat ensimmäisiä merkkejä herätyksen järjestäytymisestä omaksi liikkeekseen.

Suomalaisten herätysliikkeiden tunnusomaisia piirteitä ovat:

1. Herätysliike on kirkollinen uudistusliike.
2. Herätysliikkeillä on kirkkohistoriallisesti yhtymäkohtia pietismiin tai evankelioivaan herätyskristillisyyteen.
3. Herätysliike on tavalla tai toisella organisoitunut kansanliike.

Kirkon tutkimuskeskuksen tekemien selvitysten mukaan herätysliikkeet ovat levinneet perinteisiltä kannatusalueiltaan uusiin seurakuntiin. Kattavimmin seurakunnissa vaikuttavat vanhoillislestadiolaisuus, ns. viidenteen herätysliikkeeseen lukeutuva Kansanlähetys sekä herännäisyys ja evankelisuus, joilla oli 2000-luvun alkupuolella toimintaa noin kahdessa seurakunnassa kolmesta. Lähes kaikissa seurakunnissa toimii rinnakkain monia liikkeitä.

Vanhempien herätysliikkeiden osalta voi vielä erottaa niiden ydinalueet. Vanhoillislestadiolaisten painopiste on edelleen maamme pohjoisosassa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Evankelisen herätysliikkeen yhtenäistä kannatusaluetta ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa sekä Varsinais-Suomi. Herännäisyyden ydinalueet ovat Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Rukoilevaisuus on rajoittunut lähinnä Satakuntaan ja Varsinais-Suomen pohjoisosaan.

Uudemmista hengellisistä liikkeistä Kansanlähetyksen toiminnan painopiste on Itä-Suomessa. Mikkelin hiippakunnassa kaikki viidesläiset herätysliikkeet ovat saaneet jalansijaa selvästi enemmän kuin muualla maassa.

Perinteisten herätysliikkeiden ja viidesläisten liikkeiden lisäksi niin sanottu karismaattinen liike on 1970-luvulta alkaen levinnyt yhä useampiin seurakuntiin. Herätysliikkeet ovat vakiinnuttaneet asemiaan myös Helsingin seudulla (tiedot vuodelta 2003). Tutkimus osoittaa, etteivät herätysliikkeet ole katoavaa kansanperinnettä, vaan tavoittavat piiriinsä jatkuvasti uusia ihmisiä. Yhteen liikkeeseen kuuluminen ei välttämättä myöskään sulje pois sitä, että vaikutteita hankittaisiin myös muista liikkeistä.

Hiippakunta

Sana hiippakunta tulee piispan päähineen, hiipan, nimestä. Hiippakunta on piispan johtama kirkollinen kaitsenta-alue, joka koostuu seurakunnista. Hiippakunnan hallintoelimiä ovat hiippakuntavaltuusto ja tuomiokapituli. Hiippakunta on jaettu alueellisesti rovastikuntiin. Hiippakuntia on vain vanhoissa episkopaalisissa eli piispallisissa kirkoissa.

Hiippakuntaa pidetään vanhimpana ja perustavimpana kirkollisen järjestäytymisen muotona, koska hiippakunnan piispa edustaa virkaa, joka on periytynyt apostoleilta asti. Vanhakirkollisena aikana, n. 200–500-luvuilla, piispat olivat lähinnä suurten kaupunkiseurakuntien johtajia. Suomen ensimmäinen hiippakunta aloitti toimintansa 1200-luvulla. Hiippakuntajärjestelmä murtui uskonpuhdistuksen emämaassa Saksassa 1520-luvulla. Sen sijaan Ruotsi-Suomessa luterilainen kirkko säilytti piispuuden ja hiippakunnat käytännössä ennallaan.

Suomessa on yhdeksän luterilaista hiippakuntaa. Ne ovat perustamisvuoden mukaisessa järjestyksessä: Turku, Tampere, Oulu, Mikkeli, Porvoo, Kuopio, Lapua, Helsinki ja Espoo (1.1.2004 lähtien). Turun arkkihiippakunnassa on sekä arkkipiispa että piispa. Molemmat ovat piispoja ja toimivat täysin piispallisin valtuuksin sovitun työnjaon mukaisesti.

Hiippakunnan seurakunnat ja papit kuuluvat tuomiokapitulin valvonnan ja piispallisen kaitsennan piiriin. Tätä tehtävää varten piispan apuna on lääninrovasteja, jotka edustavat piispaa paikallistasolla rovastikunnissa. Hiippakunnallista hallintoa varten tuomiokapitulissa on lakimiesasessorin ja notaarin virat. Hiippakunnallista toimintaa ja koulutusta varten hiippakunnissa on hiippakuntadekaanin virka sekä hiippakuntasihteerin virkoja. Piispan lisäksi tuomiokapitulin jäseninä ovat tuomiorovasti, joka on tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra, kaksi pappisasessoria, lakimiesasessori, hiippakuntadekaani ja yksi maallikkojäsen, jonka valitsevat hiippakuntavaltuuston maallikkojäsenet.

Hiippakuntakokous

Hiippakuntakokoukset lakkautettiin vuonna 2004 toteutetussa hiippakuntahallinnon uudistuksessa. Vuosittaisten kokousten tehtävänä oli edistää kirkollista työtä hiippakunnassa. Kokouksissa käsiteltiin hiippakunnallisten toimikuntien toimintakertomukset ja -suunnitelmat. Hiippakuntakokouksella oli oikeus tehdä esityksiä kirkolliskokoukselle. Ensimmäiset hiippakuntakokoukset pidettiin vuonna 1953.

Hiippakuntavaltuusto

Hiippakuntavaltuusto tukee ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa ja sen seurakunnissa. Sen jäseninä on 14 maallikkoa ja 7 pappia. Hiippakuntavaltuusto kokoontuu 2–4 kertaa vuodessa ja sen toimikausi on neljä vuotta. Hiippakuntavaltuuston ohella hiippakunnan hallintoa hoitavat piispa ja tuomiokapituli.

Hiippakuntavaltuusto hyväksyy vuosittain hiippakunnan toiminta- ja taloussuunnitelman sekä talousarvion. Se hyväksyy hiippakunnan edellisen tilikauden toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen. Valtuustolla on oikeus perustaa ja lakkauttaa useimmat tuomiokapitulin virat. Lisäksi valtuusto käsittelee sen jäsenten, tuomiokapitulin, kirkkoneuvostojen, yhteisten kirkkoneuvostojen ja seurakuntaneuvostojen sille tekemät aloitteet. Niiden pohjalta valtuusto voi tehdä aloitteita kirkolliskokoukselle.

Hiippakuntavaltuusto suorittaa myös muut kirkkolaissa, kirkkojärjestyksessä ja kirkon vaalijärjestyksessä sille annetut tehtävät. Valtuusto voi asettaa enintään toimikaudekseen tuomiokapitulin avuksi sen alaisia johtokuntia, joiden tehtävät määrätään hiippakuntavaltuuston antamissa johtosäännöissä.

Kirkkovaltuustot tai yhteiset kirkkovaltuustot ja seurakuntaneuvostot valitsevat hiippakuntavaltuuston maallikkojäsenet. Valtuuston pappisjäsenet valitsee hiippakunnan papisto. Piispalla ja tuomiokapitulin muilla jäsenillä, hiippakunnasta kirkkohallitukseen valitulla jäsenellä sekä kirkkohallituksen pappisjäsenellä on hiippakuntavaltuustossa läsnäolo- ja puheoikeus.

Ensimmäiset hiippakuntavaltuustot valittiin 9.2.2004. Ne aloittivat toimintansa 1.5.2004. Hiippakuntavaltuustojen perustamisesta päätettiin kirkolliskokouksessa marraskuussa 2002 hiippakuntahallinnonuudistuksen yhteydessä. Hiippakuntavaltuustojen perustamisen yhteydessä hiippakuntakokoukset lakkautettiin.

Porvoon hiippakuntavaltuuston jäsenistä yksi on Ahvenanmaan seurakuntien ja Oulun hiippakuntavaltuuston jäsenistä yksi saamelaiskäräjien valitsema.

Hiippakuntahallintouudistuksen tarkoituksena oli vahvistaa hiippakuntien itsenäisyyttä ja niiden luonteen muuttumista toiminnallisiksi keskuksiksi.

Hiljainen viikko

Hiljainen viikko on pääsiäistä edeltävä viikko. Sitä kutsutaan myös nimellä piinaviikko tai suuri viikko. Hiljaisella viikolla kristityt keskittyvät muistelemaan Jeesuksen kärsimystä.

Hiljaisen viikon viettäminen kristillisessä kirkossa on ikivanha tapa. Jerusalemissa sitä vietettiin jo 300-luvulla. Kristikunnan läntisessä perinteessä hiljaisen viikon vietto kehittyi jonkin verran myöhemmin.

Viikon jokaisena päivänä kokoonnutaan seuraamaan kärsimyshistorian tapahtumia. Kärsimyshistoria on perinteisesti jaettu kuuteen lukuun eli ahtiin, joista saarnattiin jumalanpalveluksissa hiljaisen viikon päivinä. Näitä tilaisuuksia on nimitetty ahtisaarnoiksi. Ahteja voidaan käyttää edelleen, mutta nykyisessä Evankeliumikirjassa niiden sijasta on katkelmat Luukkaan, Johanneksen ja Matteuksen evankeliumeista.

Nykyisin ovat tulleet suosituiksi erilaiset kärsimysnäytelmät. Tällaisissa Via Dolorosa- tai Via Crucis -näytelmissä esitetään Kristuksen kärsimystien tapahtumia draaman keinoin. Monin paikoin on alettu pitää myös vanhoja Ristin tien rukoushetkiä. Niissä pysähdytään rukoillen ja mietiskellen Kristuksen kärsimystien vaiheita esittävien kuvien ääreen. Näitä kuvia on vanhan tavan mukaan yleensä 14.

Hiljaisen viikon torstai on nimeltään kiirastorstai. Se on pyhän ehtoollisen asettamisen päivä. Kiirastorstain iltana vietetään seurakunnissa messu eli ehtoollisjumalanpalvelus.

Kiirastorstai-ilta aloittaa kolmen päivän juhla-ajan (ns. triduum), joka ulottuu pääsiäispäivän iltaan. Tämä ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen on kirkkovuoden keskus.

Kiirastorstaita seuraava päivä on pitkäperjantai, Kristuksen ristiinnaulitsemisen, kuoleman ja hautaamisen päivä. Pitkäperjantaina jumalanpalvelus on yksinkertainen ja karu. Monissa seurakunnissa virret lauletaan ilman urkujen säestystä eikä kirkonkelloja soiteta. Myöskään sakramentteja tai muita kirkollisia toimituksia ei vanhan kristillisen perinteen mukaan vietetä pitkäperjantaina eikä sitä seuraavana hiljaisena lauantaina (ns. lankalauantai), jolloin liturginen väri on musta, murheen ja kuoleman väri.

Hiljaisuuden retriitit
Ks. retriitti

Homiletiikka

Homiletiikka (kr. homilia = saarna) on saarnaa ja saarnan pitämistä tutkiva käytännöllisen teologian haara.

Homoseksuaalisuus

Homoseksuaalisuuden synnystä vallitsee tieteellisessä kirjallisuudessa laaja yksimielisyys. Homoseksuaalin ei katsota olevan itse vastuussa seksuaalisen taipumuksensa syntymisestä, vaan hän on saanut sen tahdostaan riippumatta.

Laki rekisteröidyistä parisuhteista tuli voimaan 1.3.2002.

Biseksuaalisten henkilöiden kohdalla seksuaalisen suuntautumisen kohdentamisessa on tahdonvapaudellakin osansa. Seksuaaliselta identiteetiltään epävarma voi päättää etsiä seksuaalista tyydytystä myös homoseksuaalisuudesta.

Kirkon opetuksen mukaan homoseksuaali on vastuussa heteroseksuaalin tavoin käyttäytymisestään, mutta ei taipumuksensa olemassaolosta. Kiistanalaista on yhä, missä määrin perinnöllisyystekijät ovat syynä homoseksuaalisen taipumuksen syntymiseen ja kuinka paljon siinä on kysymys ympäristön eli pääasiassa varhaislapsuuden ihmissuhteiden vaikutuksesta.

Kristinuskon historiassa homoseksuaalisuuteen on suhtauduttu kielteisesti. Kirkon kielteisen asennoitumisen pohjimmaiset juuret ovat Raamatussa, jossa homoseksuaalinen käyttäytyminen torjutaan (3. Moos. 18:3–4, 22; 20:13; 5. Moos. 23:17; Room. 1:26–27; 1. Kor. 6:9–10; 1. Tim. 1:9–10). Raamatun aikana ei pohdittu homoseksuaalisen taipumuksen syntyyn vaikuttaneita seikkoja, vaan asiaa arvioitiin pelkästään käyttäytymismuotojen perusteella. Homoseksuaalista käyttäytymistä pidetään Raamatussa luonnonvastaisena ja osana pakanuutta. Muiden heteroseksuaalisuudesta poikkeavien seksuaalisten käyttäytymismuotojen tavoin se on ruumiin pyhyyden turmelemista. Syntinä homoseksuaaliset teot eivät kuitenkaan ole Uudessa testamentissa missään erikoisasemassa (1. Kor. 6:9–10).

Raamattuun perustuva kirkon käsitys homoseksuaalisen käyttäytymisen luonnonvastaisuudesta ei anna kenellekään oikeutta riistää homoseksuaalilta ihmisarvoa eikä se saa johtaa tinkimiseen lähimmäisenrakkauden vaatimuksesta. Homoseksuaalinen lähimmäinen on hyväksyttävä täysivaltaisena jäsenenä mukaan kirkon ja yhteiskunnan eri toimintamuotoihin. Edelleen on korostettava, että homoseksuaali voi olla kärsivä lähimmäinen, jota syyllisyydentunteet, masentuneisuus ja muut kriisitilat saattavat painaa ja joka kaipaa lähimmäisen tukea.

Ottaessaan homoseksuaalisia jäseniään virkoihin ja muihin palvelutehtäviin kirkko edellyttää, ettei asianomainen opeta eikä toimi vastoin sitä, mitä kirkko homoseksuaalisuudesta opettaa. Kirkko opettaa, että homoseksuaalisuutta ei saa harjoittaa käytännössä. Kirkko ei myöskään siunaa sellaisia parisuhdeliittoja, joissa kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä on rekisteröinyt parisuhteensa maallisen viranomaisen edessä. Kirkko ei samasta parisuhdetta avioliittoon eikä siksi anna sille kirkollista siunausta ja vahvistusta. Asiasta käydään kuitenkin kirkossa jatkuvaa keskustelua, ja toisenlaisiakin tulkintoja on esitetty.

Hoosianna

Uudessa testamentissa esiintyvä sana hoosianna on kreikkalainen muoto alun perin hepreankielisestä sanasta, joka oli avunhuuto kuninkaalle tai Jumalalle. Se tarkoittaa auta tai pelasta.

Vanhassa testamentissa hoosianna-huuto esiintyy psalmissa 118:25. Tämä psalmi on viimeinen ns. hallel-psalmeista (Ps. 113–118), joita laulettiin joka vuosi Israelin suurina juhlina: lehtimajajuhlassa, temppelin vihkimisen muistojuhlassa ja pääsiäisenä.

Psalmin 118 hoosianna (118:25–26), jota huudettiin Jeesuksen saapuessa palmusunnuntaina Jerusalemiin (Matt. 21:9), oli rukous- ja tervehdyshuuto. Kansa näki Jeesuksessa odotetun Messiaan.

Hoosianna-hymnin laulaminen ensimmäisenä adventtisunnuntaina on vanha perinne Suomessa ja Ruotsissa. Suomen kirkon virsikirjaan (virsi 1) Hoosianna pääsi kuitenkin vasta vuonna 1986, vaikka se on ollut pitkään yksi suosituimmista virsistämme.

Hoosianna-hymnillä on ikää runsaat 200 vuotta. Sen juuret ovat Ruotsin ja Suomen yhteisessä historiassa. Säveltäjä on Ruotsin hoviin kutsuttu saksalainen Georg Joseph Vogler. Hymni esitettiin ensi kerran Ruotsissa vuonna 1795 säveltäjän itsensä säestäessä uruilla. Tukholmasta meren yli Turkuun hymni kantautui nopeasti, ja Turun musiikillinen seura esitti sen tiettävästi ensimmäisen kerran 1vuonna 807.

Käsinkirjoitettuna Hoosianna oli Pohjalaisen osakunnan laulukirjassa jo 1820–30-luvuilla. Hymniä esittäessään ylioppilaat käyttivät apunaan koululaisia. Vuonna 1890 Hoosianna julkaistiin Suomessa painettuna Richard Faltinin koraalikirjassa Kirkolle, koululle ja kodille.

Koululaisten kuoro esitti Hoosianna-hymnin julkisesti Turussa vuonna 1858 ruotsin kielellä. Monilla paikkakunnilla tuli sen jälkeen tavaksi, että kansakoululaiset lauloivat Hoosiannan ensimmäisenä adventtina kirkossa. Richard Faltin sävelsi siihen juhlavan alkusoiton.

Hostia

Hostia (lat. teurasuhri) on ehtoollisleipä eli öylätti.

Hymnologia

Hymnologia on virsiä tutkiva käytännöllisen teologian haara.

Hätäkaste

Jos lapsen pelätään kuolevan eikä pappi pääse heti toimittamaan kasteen sakramenttia, tulee jonkun kirkon jäsenen tai muun kristityn kastaa lapsi puhtaalla vedellä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Hätäkasteesta on ohjeet kirkkokäsikirjassa.

Hätäkaste tunnetaan useissa lapsikasteen sallivissa kirkoissa, koska kasteella on perustava merkitys pelastuksen varsinaisena sakramenttina. Hätäkasteen kaava sisältää vain sakramentin pätevyyteen välttämättä kuuluvan osan, kastamisen vedellä kolmiyhteisen Jumalan nimeen: ”[N.N. (etunimet),] minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Sen jälkeen kastaja lukee Isä meidän -rukouksen ja lausuu Herran siunauksen.

Myös aikuinen voidaan hätäkastaa. Kun kastamattomia aikuisia on entistä enemmän, voi tulla tilanteita, joissa joku esimerkiksi kuolemanvaaran uhatessa pyytää kastetta pelastuksekseen.

Hätäkaste on kirkkolain mukaan papin vahvistettava. Kirkollisten toimitusten kirjassa (kirkkokäsikirja) on hätäkasteen vahvistamisen kaava. Vahvistaminen ei tarkoita sitä, että hätäkaste olisi jotenkin heikompi sakramentti kuin normaali kaste, vaan sitä, että se kirkon nimissä julkisesti tunnustetaan kristilliseksi kasteeksi. Sen jälkeen kastettu ihminen voidaan merkitä kastettujen kirjaan.

Häät

Häät liittyvät avioliittoon vihkimiseen. Häillä viitataan usein hääjuhlaan, mutta sillä voidaan tarkoittaa myös kokonaisuutta, johon luetaan niin kirkollinen avioliittoon vihkiminen kuin sitä seuraava hääjuhlatilaisuus. Vihkiminen toimitetaan kirkossa, kotona tai muualla sen mukaan kuin asianomaiset siitä papin kanssa sopivat.

Hääjuhlaa suunnittelevien avuksi on ilmestynyt lukuisia häätavoista kertovia oppaita.

Ihme

Ihmeellä tarkoitetaan joko luonnonlait kumoavaa Jumalan puuttumista asioiden kulkuun tai johdatusta, joka koetaan ihmeelliseksi ilman, että tapahtuu mitään yliluonnollista. Jeesus teki lukuisia ihmeitä, jotka olivat tunnustekoja (veden muuttaminen viiniksi, myrskyn hiljentäminen käskyllä), parantamisihmeitä (spitaalisten parantaminen, sokealle näön antaminen), kuolleista herättämisiä (Lasarus, nuori tyttö) ja ruokkimisihmeitä (pienellä määrällä leipää ja kalaa satojen ravitseminen). Tärkein ihme on Jeesuksessa tapahtunut ihmisen ja Jumalan välisen suhteen muutos.

Ks. pääsiäinen

Ihmisen Poika

Jeesus käytti itsestään nimeä Ihmisen Poika (esim. Matt. 26:64). Tavallisimmin nimitys nähdään juutalaisen apokalyptiikan valossa, jossa Ihmisen Poika merkitsi taivaasta tulevaa eskatologista valtiasta. (Vertaa esim. Dan. 7:13.)

Ihmisoikeudet

Ihmisoikeudet ovat jokaiselle ihmiskunnan jäsenelle yhtäläisesti kuuluvia oikeuksia, joilla pyritään suojelemaan inhimillistä elämää. Niitä koskevat periaatteet on koottu ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Konkreettisen ilmaisun ne saavat eri valtioiden lainsäädännössä.

Nykyisten perusoikeuksien lainsäädäntöhistorian katsotaan alkaneen kolmessa 1600- ja 1700-luvuilla annetussa julistuksessa: Englannin oikeuksien julistuksessa, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa ja Ranskan ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa. Tavoitteena oli yleinen, kaikkia kansalaisia yhtäläisesti koskeva laki, jonka mukaan valtion tuli turvata kansalaisten luonnolliset oikeudet eli henki, henkilökohtainen vapaus ja omaisuuden suoja. Oikeuksien yhtäläisyys ei kuitenkaan ulottunut kaikkiin ihmisiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oikeudet kuuluivat tuolloin vain vapaille miehille, eivät naisille eivätkä orjille. Ihmisoikeuksien käsite kehittyi myöhemmin niin, että perusoikeuksilla ajateltiin luotavan ihmisille tietty vapauden piiri, johon valtio ei saa puuttua. Klassisten vapausoikeuksien kuten sanan-, kokoontumis-, yhdistys- ja uskonnonvapauden ohella alettiin vaatia myös taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien sisällyttämistä perustuslakeihin.

Ihmisoikeuksien kansainvälinen suojelu käynnistyi 1800-luvun alkupuolella orjakaupan kieltämisellä. Kansainvälisen oikeuden keskeiseksi osaksi ihmisoikeudet ovat kuitenkin tulleet vasta Yhdistyneiden Kansakuntien aikakaudella. Myös sukupuolineutraali ihmisoikeuksien käsite vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ihmisoikeuksien kansainvälisen suojelun peruskivi on vuonna 1948 hyväksytty ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Se ei ole oikeudellisesti sitova asiakirja, vaan kansainvälisen yhteisön antama julistus. Julistuksella on kuitenkin myös oikeudellista merkitystä; nykyään sen katsotaan olevan ydinsisällöltään osa kansainvälistä tapaoikeutta. Se on lähtökohta juridisesti velvoittaville kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille, joista on tullut lähes yleismaailmallisia.

Vaikka ihmisoikeudet pohjautuvat klassiseen luonnonoikeusajatteluun, taistelu niiden puolesta on myös raamatullisesti perusteltua. Ihmisoikeuskysymykset kuuluvat myös kirkoille. Kristuksen teloitus on yksi historian tunnetuimmista ihmisoikeusrikoksista.

Kristillisen luomisuskon mukaan Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, joten kaikkien ihmisten elämä on pyhää ja loukkaamatonta. Kristillisestä luomiskäsityksestä nouseva moraalinen velvoite on ilmaistu tiivistetysti kymmenessä käskyssä, kultaisessa säännössä ja rakkauden kaksoiskäskyssä, jotka kaikki löytyvät Raamatusta.

Ilmoitus

Kristillisen uskon mukaan Jumala on ihmisjärjeltä salattu. Jumalasta voi saada tietoa vain, mikäli Hän ilmoittaa itsensä. Ihminen voi aavistella jotain Jumalan olemassaolosta ja tahdosta luonnon, historian ja ihmiskohtaloiden perusteella. Tällaista yleisluontoista Jumalan aavistelua hänen luomistekojensa perusteella kutsutaan yleiseksi ilmoitukseksi (revelatio generalis).

Sanoman pelastavasta Jumalasta välittää ihmiskunnalle Jumalan erityinen ilmoitus (revelatio specialis), Jumalan Sana eli Jeesus Kristus. Erityisellä ilmoituksella viitataan myös Raamattuun, joka kertoo Jumalan pelastavista teoista. Ilmoitus on Jumalan tahdon julki tulemista historiassa.

Inkarnaatio

Inkarnaatio tarkoittaa sananmukaisesti lihaksitulemista (Christus incarnatus est, Kristus tuli lihaksi). Kristillisessä teologiassa inkarnaatio merkitsee Jumalan ihmiseksi tulemista Jeesuksessa (Joh. 1:14). Joulu on inkarnaation ihmeen juhla. Inkarnaatio on merkki Jumalan suuresta rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan.

INRI

Lyhenne INRI tulee latinan sanoista Iesus Nazarenus Rex Iudaeorum, Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas. Roomalainen maaherra Pontius Pilatus oli pannut Jeesuksen ristin yläpuolelle, todennäköisesti T-muotoiseen ristiin kiinnitettyyn erilliseen keppiin taulun, jossa teksti oli luettavissa valtakunnan yleiskielillä: latinaksi, kreikaksi ja hepreaksi.

Kuolemaantuomitun ristiin kiinnitettiin ajan tavan mukaan kuolemantuomion langettamisen syy. Kuninkuuden tavoitteleminen oli roomalaisen oikeuden mukaan rikos keisaria kohtaan, mistä rangaistiin kuolemalla.

Ks. myös risti.

Intinktio

Intinktio (lat. kastaminen) tarkoittaa ehtoollisen jakamista niin, että leipä kastetaan viiniin ja ojennetaan seurakuntalaiselle suuhun tai käteen. Intinktioon viittaavia tekstejä löytyy 600-luvulta, mutta varsinaisesti käytäntö yleistyi lännen kirkossa sydänkeskiajalla.

Lisätietoa:
Jumalanpalveluksen opas 2000: Jumalanpalveluksen sanasto

Introitus

Introitus (lat. sisälle käynti) on läntisessä perinteessä messun aloittava psalmi, joka on saattanut palvelutehtävissä toimivien ristikulkuetta. Introituksen osat ovat antifoni, psalmi, gloria Patri (pieni kunnia) ja antifonin kertaus. Introitus on vanhastaan toteutettu esilaulajan ja kuoron tai kahden lauluryhmän välisenä vuorolauluna (ns. antifoninen laulutapa). Nykyisin se voi olla myös responsorinen eli kertosäkeinen.

Invokaatio

Invokaatio (lat. avuksi huutaminen) on messun alkusiunaus, esimerkiksi ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”.

Islam

Islam on syntynyt Arabian niemimaalla 600-luvulla. Sen perusti profeetta Muhammad (570–632). Syntyyn vaikuttivat Muhammadin ilmestykset, muinaisarabialainen uskonto, juutalaisuus ja kristinusko. Islamin opin mukaan on olemassa vain yksi Jumala, arabiaksi Allah, jonka lopullisen ja täydellisen ilmoituksen profeetta Muhammad on välittänyt ihmisille. Islamin pyhä kirja on Koraani. Se koostuu Muhammadin saamista ilmestyksistä. Toisena ohjenuorana on niin sanottu perimätietokirjallisuus (arabiaksi hadith), joka pitää sisällään profeetan menettelytavan (arabiaksi sunna).

Islamin mukaan ihminen on Jumalan luoma, pohjimmiltaan hyvä ja vastuussa teoistaan. Ihmisen tulee alistua Jumalan tahtoon. Pelastus tulee uskonnon velvoitteiden tarkan noudattamisen kautta. Jumala antaa kaikki synnit anteeksi, jos ihminen katuu ja pyytää anteeksiantoa. Ainoa synti, jota Jumala ei anna anteeksi on se, jos hänen rinnalleen otetaan joku toinen Jumala. Hyvät ja pahat teot punnitaan viimeisellä tuomiolla.

Hyvän elämän perusta rakentuu islamissa uskosta yhteen Jumalaan, Hänen profeettoihinsa ja heidän kauttaan lähetettyihin pyhiin kirjoihin, enkeleihin, tuomiopäivään ja fatalismiin (Jumala on määrännyt kaiken ennakolta). Jokaisen muslimin velvollisuuksiin kuuluvat uskontunnustus, rukous, paasto, almut ja pyhiinvaellus Mekkaan. Islamilaisuuden keskus on Kaaban temppeli Mekassa.

Ihmisen venymistä äärimmilleen henkilökohtaisessa islamien oppien seuraamisessaan kuvaa arabian sana jihád (vaivan näkeminen, kamppailu, kilvoittelu). Muslimi voi uhrata kaikki ruumiilliset ja henkiset voimansa, omaisuutensa, varansa ja joskus jopa elämänsä taistellessaan maailman pahoja voimia vastaan, jotta epäoikeudenmukaisuus, sorto ja niskoittelu loppuisivat ja Jumalan oikeudenmukainen järjestys saisi vallan. Perusmerkityksessään jihadilla ei ole mitään tekemistä sotimisen kanssa. Kuitenkin jo islamin valloitussotien yhteydessä 600-luvulla syntyi käsitys taistelemisesta uskonnon puolesta. Profeetta Muhammed oli Medinassa ollessaan (622–632) käynyt sotaa Mekan pakanallista kaupunkia vastaan ja lopulta valloittanut kaupungin islamille. Koraanissa sana jihád ei esiinny selkeästi taistelemisen merkityksessä; lähimpänä tätä ilmausta on useissa kohdissa toistuva ”kamppaileminen Jumalan tiellä” (esim. 2:218).

Islamissa on kaksi pääsuuntausta; sunnalaisuus ja shiialaisuus. Muslimeista 90 % on sunnalaisia. Yhteensä muslimeja on eri puolilla maailmaa yli 1,2 miljardia. Tämä on noin 20 % maapallon väestöstä. Islam on maailman toiseksi suurin uskontokunta. Sillä on lukumääräisesti eniten kannattajia Indonesiassa ja Intiassa. Useimmissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabimaissa islam on valtauskonto.

Iso katekismus
Ks. Katekismus

Isonen

Isonen tarkoittaa rippikoulun ryhmänohjaajaa. Isoset ovat rippikoululaisia vuoden tai pari vanhempia nuoria, jotka ovat saaneet tehtäväänsä valmennuksen seurakunnassa. Isoset toimivat rippikouluissa omien ryhmiensä vetäjinä. He osallistuvat rippikoulun jumalanpalvelusten ja hartaushetkien valmisteluun, avustavat rippikouluopetuksessa sekä organisoivat vapaa-ajan toimintaa.

Isoset ovat mukana erityisesti rippikoululeireillä, mutta myös ilta- ja päivärippikouluissa. Isostoiminta on vakiintunut osaksi suomalaista rippikoulua. Isoset edustavat merkittävää maallikkopalvelun muotoa kirkossa. Tässä tehtävässä he toteuttavat kastettujen yhteistä pappeutta.

Seurakunnat järjestävät isosille vuosittain ryhmänohjaajan tehtävään valmentavaa isoskoulutusta. Sen kesto ja muodot vaihtelevat suuresti paikkakunnittain. Isosten koulutus on iso osa seurakuntien nuorisotoimintaa.

Israel
Ks. juutalaisuus

Isä

Isä on kolmiyhteisen Jumalan ensimmäinen persoona, kaiken Luoja ja ylläpitäjä. Jeesus opetti kutsumaan Jumalaa Isäksi esimerkiksi Isä meidän -rukouksessa. Poika on Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja hän on samaa olemusta kuin Isä. Kristityt ovat Jumalan lapsia, mutta toisin kuin Poika, Kristus, he ovat luotuja.

Isä viittaa Jumalaan kaiken alkuna. Nimitys ei täten tarkoita maskuliinisuudestaan huolimatta sukupuoliominaisuutta, koska Jumala ei ole lisääntyvä seksuaaliolento kuten hänen luomansa ihmiset.

Erityisesti roomalaiskatolisia ja ortodoksisia pappeja kutsutaan myös isiksi. He ovat hengellisiä isiä, joiden tehtävänä on huolehtia hengellisistä lapsistaan eli seurakuntalaisistaan.

Isä meidän -rukous

Isä meidän -rukous eli Herran rukous on Jeesuksen asettama ja opettama. Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin: Isä meidän…” (Matt. 6:9–13, Luuk. 11:2–4).

Herran rukousta rukoillaan kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa. Herran rukous rukoillaan jokaisessa messussa ja monissa kirkon rukoushetkissä. Myös kirkollisiin toimituksiin se kuuluu olennaisesti. Isä meidän -rukous selityksineen on katekismuksen tärkeä osa.

Luterilaisen kirkon käyttämä Isä meidän -rukouksen sanamuoto sisältyy kirkolliskokouksen hyväksymään kirkkokäsikirjaan. Kirkolliskokous on hyväksynyt myös rukouksen ekumeenisen sanamuodon. Siinä rukouksen loppu on seuraava: ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.”

Itsemurha

Suomessa tehdään vuosittain noin 1300 itsemurhaa. Itsemurhaan päätyvän ihmisen voimat ovat loppuneet, eikä apua matkan jatkamiseen ole löytynyt. Kristillisen käsityksen mukaan elämä on Jumalan lahja, jota tulee kunnioittaa. Itsemurhassa ihminen ottaa elämän omiin käsiinsä. Itsemurha on seurausta elämän vaikeuksista, usein masennuksesta, yksinäisyydestä ja toivottomuudesta. Vuosia kestäneet mielenterveyden ongelmat ja päihteiden käyttö edeltävät usein itsemurhaa.

Itsemurhauhkaus on otettava aina vakavasti. Se on vetoomus läheisille ja auttajille. Ihmisten välinen vuorovaikutus on tärkeä, sillä turvallinen ja avoin yhteys toisiin ihmisiin rakentaa jokaisen itsetuntoa ja vahvistaa hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Jos yksilö joutuu jollakin elämänalueella vaikeuksiin, hyvät ihmissuhteet kannattelevat. Itsemurhariski on läsnä niin kirkon todellisuudessa kuin muuallakin. Kristinuskon turvallinen sanoma voi antaa toivoa toivottomuuden keskelle ja myös elämän synkimpiin hetkiin.

Paitsi yksilön teko, itsemurha on traaginen ja peruuttamaton yhteisöllinen onnettomuus, joka jättää jälkeensä surua ja syyllisyydentunteita. Näitä tunteita tulisi käsitellä asiallisesti ja avoimesti. Itsemurhan tehnyttä ei pidä tuomita eikä hänen läheisiään syyllistää. Tuomitsemisen ja syyttämisen sijasta tulisi pyrkiä rakentamaan yhteisöllistä elämää, jota leimaa armo ja jossa halutaan vastata ihmisen hätään ja rikkinäisyyteen. Tällainen vaatimus kuuluu kristillisen elämän olemukseen.

Itsemurhan tehneen ihmisen hautaus ei nykyään eroa muista hautaan siunaamisista. Hautaan siunaamisen kaavassa kirkkokäsikirjassa on rukous, joka luetaan itsemurhan tehnyttä siunattaessa. Siinä todetaan Jumalan tietävän, miten raskasta elämä voi olla. Itsemurhan tehnyt jätetään Jumalan armon varaan.

Itsemurhakriisissä ihminen voi saada apua esimerkiksi soittamalla Palvelevaan puhelimeen. Se on kirkon tarjoama ilmainen puhelinapu, johon kuka tahansa saa soittaa. Sen yhtenä tarkoituksena on itsemurhien ehkäiseminen. Päivystäjinä toimivat ovat saaneet koulutuksen tehtäväänsä ja heitä sitoo vaitiolovelvollisuus. Itsemurhan tehneiden lähipiirin ja omaisten on tärkeä saada mahdollisuus purkaa kuolemaan liittyviä tunteitaan ja löytää tukea. Esimerkiksi seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksiin voi ottaa yhteyttä tällaisessa tilanteessa. Useissa seurakunnissa toimii sururyhmiä itsemurhan tehneiden omaisille.

Jahve

Jahve on Israelin Jumalan erisnimi. Jumala paljasti nimensä Moosekselle: ”Minä olen se joka olen.” (2. Moos. 3: 14.) Jumalan nimestä puhuttaessa nimi ja persoona kytkeytyvät kiinteästi yhteen. Raamatun ajattelutavassa Jumalan nimi tarkoittaa Jumalaa itseään sellaisena, kuin hän ilmoittaa itsensä ihmisille. Joidenkin tutkijoiden mukaan Jumalan erisnimeen sisältyy luomisen ja ylläpitämisen ajatus: "hän saattaa olemaan sen mikä on".

Heprean kielessä Jumalan nimi kirjoitetaan neljällä konsonantilla JHWH (kr. tetragrammaton). Vokaaleja ei yleensä kirjoitettu. Vasta keskiajalla juutalaiset oppineet (ns. masoreetit) alkoivat merkitä Vanhan testamentin tekstiin vokaalimerkkejä oikean ääntämistavan varmistamiseksi. Jumalan nimeä ei kuitenkaan lausuttu ääneen, jotta sen turhaan lausuminen vältettäisiin. Tästä syystä Jahve sanan vokaalit korvattiin jollain Herraa tarkoittavan sanan vokaaleilla (esim. Adonai). Ensimmäinen a-vokaali jätettiin kuitenkin merkitsemättä, ettei kukaan lukisi edes ensimmäistä tavua "Jah-".

Masoreettien käytäntö on myöhemmin johtanut väärään lukutapaan. Sana ”Jehova” on siten virheellinen tulkinta heprean kielestä.

Jumalan erisnimi liittyy myös Halleluja-huutoon. Sen viimeinen tavu ilmaisee Jahven nimen.

Jeesus Nasaretilainen

Jeesus Nasaretilainen on kristinuskon keskushenkilö ja kristittyjen tunnustama maailman Vapahtaja. Hän syntyi Palestiinassa, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Betlehemissä Herodes Suuren hallituskautena. Tutkimus on ajoittanut tapahtuman vuosiin 7–4 eKr. Jeesuksen syntymä on 500-luvulla alkaneen kristillisen ajanlaskun lähtökohta. Sitä ennen pakanallinen ajanlasku laskettiin Rooman perustamisesta.

Daavidin suvusta polveutuneen Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta on niukasti tietoja. Jeesus asui Galileassa, Nasaretin kaupungissa noin 30-vuotiaaksi. Tässä vaiheessa hän aloitti julkisen toimintansa, jota kesti kahdesta kolmeen vuotta. Jeesus kutsui seuraansa ensimmäiset 12 opetuslastaan, joista tuli kirkon apostoleja pääsiäisen ja helluntain jälkeen. Jeesus kuoli Pontius Pilatuksen ollessa Juudean prokuraattorina. Tämä tapahtui noin vuonna 30 jKr.

Jeesus kutsui kansaa kääntymykseen. Hänen julistuksensa pääsisältönä oli Jumalan valtakunnan tuleminen lähelle. Jeesus teki myös tunnustekoja ja ihmeitä ja selvitteli julkisesti välejään fariseusten kanssa.

Temppelin puhdistus, huhut messiaanisesta kapinahankkeesta ja kansan villitsemisestä, syytökset jumalanpilkasta ja Jerusalemiin ratsastaminen kärjistivät tilanteen äärimmilleen. Jeesus vangittiin, juutalainen neuvosto tuomitsi hänet kuolemaan ja samoin teki roomalainen maaherra Pontius Pilatus.

Jeesuksen elämä huipentuu pitkäperjantain ristiinnaulitsemiseen ja sitä seuranneeseen pääsiäisaamun ylösnousemukseen. Jeesuksen taivaaseenastuminen tapahtui 40 päivän kuluttua ylösnousemuksesta (helatorstai). Jeesus sovitti ihmiskunnan synnit ja sai aikaan sovinnon Jumalan kanssa. Näin hän toi uskoville pelastuksen, kun Kristuksen nimeen kastetut liitetään hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa.

Jo ensimmäiset kristityt alkoivat pitää Jeesusta Jumalan Poikana, joka oli ollut mukana jo maailmaa luotaessa. Kristinuskon opetus Jumalasta vakiintui kirkon ekumeenisissa, vanhakirkollisissa uskontunnustuksissa kolminaisuusopiksi, jossa Poika on toinen kolmiyhteisen Jumalan persoonista. Jeesuksen eettisiä opetuksia, erityisesti vuorisaarnaa, arvostetaan laajalti myös kristikunnan ulkopuolella.

Antiikin tutkijat pitävät Jeesus Nasaretilaista historiallisena henkilönä. Jeesuksen elämää ja toimintaa koskevien tietojen päälähteet ovat Uuden testamentin evankeliumit ja Paavalin kirjeet. Myös Raamatun ulkopuolisista lähteistä löytyy mainintoja Jeesuksesta. Antiikin ajan roomalaisista historioitsijoista Tacitus, Suetonius ja Plinius viittaavat Jeesukseen. Lisäksi Jeesus mainitaan juutalais-roomalaisen historioitsijan Josefus Flaviuksen kirjoituksissa sekä rabbiinisissa teksteissä. Myös Uuden testamentin ulkopuolelle jätetyistä kristillisistä lähteistä, ns. apokryfisesta kirjallisuudesta, löytyy tietoa Jeesuksesta.

Ks. Ihmisen Poika, Kristus, Messias

Joensuun yliopiston teologinen tiedekunta
Ks. teologiset tiedekunnat Suomessa

Johdatus

Johdatuksella tarkoitetaan maailmassa toteutuvaa Jumalan tahtoa ja huolenpitoa. Kristitty näkee Jumalan johdatuksen sekä arkisissa asioissa että elämän suurissa ratkaisuissa, tosin usein vasta jälkeenpäin. Puhe Jumalan johdatuksesta ilmaisee vakaumuksen, että elämän vaíheet eivät syvimmiltään ole ihmisen omissa käsissä, vaan Jumalan viisaan tahdon varassa.

Joulu

Joulua vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi. Hänen syntymänsä ajankohtaa ei tiedetä tarkkaan, joten joulu on sijoitettu talvipäivänseisauksen kohdalle. Jouluna ylistetään inkarnaation mysteeriä ja lahjaa.

Jeesuksen syntymäjuhlaa alettiin viettää joulukuun 25. päivänä 300-luvun alkupuolella. Kristittyjen joulu syrjäytti sekä joulukuun 17. päivänä vietetyn pakanallisen saturnalia-juhlan että joulukuun 25. päivänä olleen auringon palvontaan liittyneen voittamattoman auringon päivän. Joulun synty liittyy kristinuskon 300-luvun alussa käymään ratkaisevaan kamppailuun pakanuutta vastaan. Kristityt halusivat juhlia voittamattomana aurinkona Kristusta, eivätkä halunneet viettää pakanallisia juhlia.

Jouluaika käsittää jouluaaton, jouluyön, neljä joulupäivää, uudenvuodenpäivän sekä ensimmäisen ja toisen sunnuntain joulusta.

Joulurauhan julistus

Joulurauhan julistaminen jouluaattona kello 12 Suomen Turusta on historiallisesti ainutlaatuinen perinne. Tiettävästi missään muualla joulurauhan julistus ei ole säilynyt lähes katkeamattomana keskiajalta asti.

Perusteet joulurauhan julistamiselle löytyvät Raamatusta, enkelien Maassa rauha -kehotuksesta jouluyönä. Julistus on ollut osa yhteiskuntajärjestyksen ylläpitoa, jossa kirkolla on ollut keskeinen merkitys.

Keskiajalla joulurauha julistettiin useimmissa pohjoismaisissa kaupungeissa. Julistukseen liittyi määräyksiä juhlapyhien vietosta. Muun muassa lattioille kiellettiin levittämästä olkia tulipalovaaran vuoksi. Julistuksen jälkeen kaupankäynti ja muu arkinen työ loppuivat. Joulun ajan rikkomuksista annetut tuomiot olivat ankarampia kuin muulloin. Rajoituksia yhteiskuntarauhan säilymiseksi tarvittiin, koska vapaapäivinä oli tilaisuuksia kepposiin ja kaikenlaiseen pahantekoon.

Vanhojen pohjoismaisten lähteiden mukaan joulurauha alkoi aatosta ja jatkui Nuutin päivään kestäen 20 vuorokautta. On myös merkintöjä joulurauhan päättymisestä loppiaiseen. Joulurauha on yksi pisimpään säilyneistä muistoista keskiaikaisista rauhanjulistuksista Suomessa. Joulurauhan lisäksi pohjoismaissa oli säännöksiä mm. kirkkorauhasta, käräjärauhasta ja naisrauhasta.

Joulurauhan julistamisesta on Turussa luovuttu vain vaaran edessä. Tällaisia hetkiä olivat Ison vihan aika 1700-luvulla, Suomen sota 1809, vuosi 1917 sekä talvisodan alku 1939, jolloin jouluaattona oli etulinjassa pakko käydä vastahyökkäykseen.

Joulun jälkeisissä uutisissa on usein kerrottu tulitauoista sotaa käyvissä maissa. Sodankäynnin keskeyttäminen jouluaattona on ollut kristillisissä maissa kirjoittamaton laki, jota on pyritty noudattamaan.

Nykyisen joulurauhan julistuksen sanamuodon väitetään pohjautuvan kuningatar Kristiinan käskykirjeeseen 1640-luvulta. Vanhin säilynyt julistusteksti on vuodelta 1834. Ennen julistusta laulettava Martti Lutherin virsi Jumala ompi linnamme tuli tavaksi vuonna 1903 sortokauden ollessa pahimmillaan. Vuodesta 1994 suomalaiseen joulurauhaperinteeseen on liittynyt eri kirkkokuntien piispojen ekumeeninen rauhanvetoomus Turun tuomiokirkossa. Vetoomus ja joulurauhan julistus televisioidaan useisiin maihin jouluaattona.

Joulurauhan julistuksen teksti:

”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehottamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asiainhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.”

Juhannus

Juhannusta vietetään Suomessa Johannes Kastajan syntymän muistoksi 20.–26. kesäkuuta välisenä lauantaina. Vuoteen 1954 asti juhlaa vietettiin sen alkuperäisenä ajankohtana 24.6.
Johanneksen syntymäpäivä on sijoitettu ajankohtaan kuusi kuukautta ennen joulua. Luukkaan evankeliumin perusteella enkeli, ilmoittaessaan Marialle Jeesuksen syntymästä, kertoi Johanneksen äidin Elisabetin olevan kuudennella kuukaudella raskaana (Luuk. 1:26,36).

Johannes Kastajan päivä tunnetaan jo 300-luvulta sekä kirkon itäisessä että läntisessä perinteessä. Kirkkoisä Augustinus viittasi Johannes Kastajan omaan sanaan ”Hänen (Jeesuksen) on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30) ja yhdisti sen kesäpäivän ja talvipäivän seisauksiin. Päivät alkavat lyhetä Johanneksen juhlan jälkeen, mutta joulusta, Jeesuksen syntymästä, valo alkaa jälleen lisääntyä.

Jumala

Klassisen kristillisen käsityksen mukaan Jumala on persoonallinen olento, joka on olemassa ihmisen mielestä riippumatta. Jumalan olemus on salattu, mutta hän on ilmoittanut itsestään sen, mikä on ihmisille välttämätöntä. Ilmoituksensa hän on antanut erityisesti Kristuksessa, Pojassaan, Sanassaan.

Kristillinen usko Jumalaan ilmaistaan ekumeenisissa uskontunnustuksissa: Hän on kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala on Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä. Isänä Jumala on luonut kaiken ja pitää yllä luomakuntaa, Poikana hän on tullut kaltaiseksemme pelastamaan meidät ja Pyhänä Henkenä hän on läsnä keskellämme yhdistääkseen meidät Poikaan ja Isään. Jumala ei ole kaukainen alkusyy eikä persoonaton voima, vaan hän vaikuttaa luomakunnassa ja historiassa ja kohtaa meidät henkilökohtaisesti.

Raamattu ei määrittele yksityiskohtaisesti Jumalaa, vaan kuvaa hänen toimintaansa maailmassa, ihmiskunnan historiassa ja yksityisen ihmisen elämänvaiheissa. Katekismuksessa on tiiviissä muodossa luterilaisen kirkon opetus Jumalasta, hänen ominaisuuksistaan ja toiminnastaan.

Jumalan olemassaolosta on keskiajan katolisessa teologiassa pyritty antamaan järkeen perustuva uskonnonfilosofinen selitys. Tunnetuimmat ovat Anselm Canterburylaisen ja Tuomas Akvinolaisen esittämät filosofiset perustelut.

Luterilaisen näkemyksen mukaan jokaisella ihmisellä on jokin jumala. Ihmisen jumala on se, mihin hän viime kädessä luottaa ja mitä hän pitää hyvän lähteenä. Ihmisen jumala voi siis olla esimerkiksi menestys, järki, rikkaus tai tietynlainen yhteiskuntajärjestys. Uskon kautta kristitty elää yhteydessä siihen Jumalaan, joka ei ole ihmisen toiveiden tai ajatusten tuote, vaan itse hyvyys, kaiken hyvän lähde ja lahjoittaja. Lutherin mukaan ihmisen kallein asia on oppia tuntemaan Jumala.

Jumala on erisnimen ohella yleiskäsite, jolla voidaan viitata myös muissa uskonnoissa tunnustettuihin jumaliin. Esim. arabiankielisissä maissa kahden eri uskonnon edustajat, kristityt ja muslimit, kutsuvat Jumalaa samalla sanalla: Allah, Jumala.

Jumalan rakkaus

Jumalan rakkaus ja armo ovat kristillisen uskon keskeisimpiä sisältöjä. Rakkaus ei ole vain ”silloin tällöin” Jumalassa ilmenevä ominaisuus, vaan ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:16). Kristillisessä uskossa tunnustetaan, että yhden kolmiyhteisen Jumalan persoonat rakastavat toisiaan: Jumala on täynnä rakkautta. Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat jakamaton rakkauden kolmiyhteys.

Jumalan rakkaus ei kuitenkaan ole vain Jumalan sisäistä rakkautta, ”itserakkautta”, vaan kolmiyhteisen Jumalan rakkaus virtaa ulos ja kohdistuu syntisiin eli pahuuteen langenneeseen ihmiskuntaan: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10).

Jeesus asetti rakkauden vaatimuksen laajemmalle kuin kukaan toinen ihmiskunnan opettaja. Jeesuksen käsky Vuorisaarnassa rakastaa vihollisia ja siunata vainoajia poikkesi sekä juutalaisten lähimmäisenrakkauden käskystä että pakanallisesta ystävän rakastamisesta (Matt. 5:43–48). Jumalan rakkautta kuvaavat myös monet Jeesuksen vertaukset, kuten kertomukset tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta.

Risti on Jumalan uhrautuvan rakkauden merkki. Se kertoo, kuinka pitkälle Jumala oli valmis menemään rakkaudesta langenneisiin ihmisiin. Myös sakramentteja pidetään Jumalan rakkauden osoituksina. Niiden kautta Jumala välittää armonsa, joka on syvää, pelastavaa ja eheyttävää Jumalan rakkautta.

Ks. armo

Jumalan sana ja Jumalan Sana

Jumalan sana tarkoittaa usein miltei samaa kuin pyhä Raamattu, mutta käsitteet eivät ole aivan identtisiä. Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitusten ytimenä ovat Jumalan ilmoitukset, joita profeetalliset henkilöt julistivat.

Jumalan sanaa on myös se Raamattuun perustuva julistus ja opetus, jota kristillisessä kirkossa annetaan. Raamattu ja sen mukainen julistus ja opetus ovat Jumalan sanaa nimenomaan siinä merkityksessä, että ne ovat todistusta Jeesuksesta.

Jeesus Kristus on varsinaisesti Jumalan Sana. Isolla kirjoitettaessa Sana (kr. Logos) tarkoittaa siis Kristusta. Kristus oli läsnä jo maailman luomisessa, kun Luoja, Isä loi maailman Sanansa, Poikansa kautta.

Ks. Joh. 1:1,14, Ilm. 19:13

Jumalan valtakunta

Uudessa testamentissa Jumalan valtakunta on yksi Jeesuksen julistuksen pääkäsitteistä. Sen kiertoilmauksena käytetään käsitettä taivasten valtakunta. Vanhassa testamentissa ilmaisu merkitsee Jumalan kuninkuutta kaikkien inhimillisten valtakuntien vastakohtana.

Jeesuksessa oli mullistavaa se, että Jumalan valtakunta oli hänen persoonassaan, puheissaan ja teoissaan läsnä jo ennen muiden valtakuntien häviötä. Jumalan valtakunta oli tullut lähelle, jota jo Johannes Kastaja julisti. Jeesuksen toiminta (parannusteot ja syntien anteeksiantaminen) on todistus Jumalan valtakunnan voitosta ja pimeyden valtakunnan häviöstä. Jeesuksen mukaan ”Jumalan valtakunta on nyt keskuudessanne.”

Jeesus korosti, ettei hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta. Uuden testamentin mukaan Jumalan valtakunnan lopullinen tuleminen tapahtuu historian lopussa: ”Halleluja! Herra, meidän Jumalamme, Kaikkivaltias, on ottanut kuninkuuden” (Ilm. 19:6).

Jumalanpalvelus

Jumalanpalveluksella tarkoitetaan kirkon jumalanpalveluselämään kuuluvaa tapahtumaa, esimerkiksi messua, kastetta, hautaan siunaamista tai rukoushetkeä. Suomen kielen sana jumalanpalvelus (saks. Gottesdienst, ruots. gudstjänst) ilmaisee tapahtuman luonteen: toisaalta Jumala palvelee ihmistä ja toisaalta ihminen palvelee ja ylistää Jumalaa. Katekismuksen mukaan ”pyhäpäivän jumalanpalvelus on kohtaamispaikka, jossa Jumala itse puhuu meille ja me hänelle.” Myös kristityn arkinen elämä on jumalanpalvelusta.

Seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus sunnuntaina tai muuna päivänä on seurakunnan elämän ja toiminnan keskus. Jumalanpalvelus on Jumalan kansan juhla, jonka toteuttamiseen osallistuu koko seurakunta. Jumalanpalvelusta johtaa liturgina oleva pappi. Kirkkomusiikista vastaa kanttori ja kirkkotilan kaunistamisesta suntio mahdollisesti vapaaehtoisten seurakuntalaisten kanssa. Seurakuntalaiset voivat myös osallistua erilaisiin palvelutehtäviin. He voivat esimerkiksi lukea raamatuntekstejä, laulaa tai soittaa musiikkiryhmissä, toimia rukousavustajina yhteisessä esirukouksessa tai koota kolehtia. Seurakuntalaisten on mahdollista ottaa vastuuta myös jumalanpalveluksen suunnittelu- ja valmistelutehtävistä.

Ehtoollisjumalanpalveluksen perinteinen kirkollinen nimitys on messu. Luterilaisen jumalanpalvelusteologian mukaan messu kuuluu jokaiseen sunnuntaihin. Jumalanpalvelus, jossa ei vietetä ehtoollista, on nimeltään sanajumalanpalvelus. Esimerkiksi pitkäperjantaina on aina sanajumalanpalvelus.

Jumalanpalvelus on seurakunnan yhteinen kokoontuminen kolmiyhteisen Jumalan nimeen (vrt. Ap. t. 2:42). Tässä kokoontumisessa Jumala itse on läsnä (Matt. 18:20). Jumalanpalveluksen aineksia ovat Raamatun lukeminen, rukous sekä seurakunnan vastaus, joka toteutuu tavallisesti virren, laulun ja soiton muodossa. Messuun kuuluvat olennaisina elementteinä lisäksi ehtoollinen ja raamatunlukuun liittyvä saarna. Seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen puitteet määrittää Kirkkokäsikirja, jonka jumalanpalveluskaavat pohjautuvat kristittyjen vanhaan perinteeseen.

Nykyisessä evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkokäsikirjassa on kolme osaa: Jumalanpalvelusten kirja (2000), Evankeliumikirja (1999) ja Kirkollisten toimitusten kirja (2003). Käsikirjalla on pitkä historia, jonka juuret ulottuvat keskiaikaiseen katoliseen käsikirjaan Missale Aboense (1488). Ensimmäisen luterilaisen käsikirjan toimitti Mikael Agricola vuonna 1549.

Evankeliumikirjassa on kullekin pyhäpäivälle evankeliumi, epistola ja Vanhan testamentin lukukappale sekä psalmi ja päivän rukoukset. Kutakin pyhää varten on yleensä kolme tekstivuosikertaa. Jumalanpalvelusten kirja sisältää jumalanpalveluskaavat (esim. messu, viikkomessu) ja niihin liittyvät tekstiaineistot sekä messusävelmistöt. Lisäksi kirjassa on monia kirkkovuoden juhla-aikoihin liittyviä jumalanpalveluksia (esim. pääsiäisyön messu). Kirkollisten toimitusten kirjassa ovat esimerkiksi kasteen, konfirmaation, avioliittoon vihkimisen ja hautaan siunaamisen kaavat aineistoineen.

Virsilaulussa käytetään kirkolliskokouksen hyväksymää virsikirjaa (1986). Virsien sijasta jumalanpalveluksissa voidaan käyttää myös muita lauluja. Virsikirjan jumalanpalvelusliite sisältää otteita kirkkokäsikirjasta. Messusävelmäsarjoja on neljä, jotka poikkeavat tyylillisesti jonkin verran toisistaan. Niistä seurakunta voi valita sopivimmat.

Pääjumalanpalvelusten ohella seurakunnat pitävät muita jumalanpalveluksia joko pääkirkossa tai kappeleissa. Niitä ovat esimerkiksi perhekirkot, viikkomessut, nuorten jumalanpalvelukset, iltakirkot, rukoushetket, oppilaitosten jumalanpalvelukset, Tuomasmessut ja Puolustusvoimien jumalanpalvelukset.

Juutalaisuus

Raamatun mukaan Jumalan valittu kansa on Israel. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumala olisi hylännyt muut kansat. Hän valitsi armosta, ei ansioiden perusteella, juutalaiset ilmaistakseen itsensä ja pelastustekonsa heille ja heidän kauttaan kaikille muille kansoille.

Juutalaisuus on kansauskonto. Juutalaiset ovat alkuaan kuuluneet Välimeren kansoihin, eivätkä ole mikään rotu. Tooran kohdasta ”shema jisra’el…Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin” (5. Moos. 6:4) on tullut eräänlainen juutalaisuuden uskontunnustus, joka kuului jo temppeliajan jumalanpalvelusliturgiaan.

Juutalaisten pyhät kirjat ovat Toora (opetus), joka käsittää 5 Mooseksen kirjaa, Tanakh (heprealainen Raamattu, kristittyjen Vanha testamentti, yht. 24 kirjaa) ja Talmud (oppiminen), joka sisältää juutalaista suullista lakia koskevat keskustelut ja kommentit. Talmudeja on kaksi.

Juutalaisten kantaisä oli seemiläiseen heimoon kuulunut Aabraham noin 1900 eKr. Mesopotamiassa, nykyisen Irakin alueella, elänyt karjanomistaja ja paimentolainen. Jumala kutsui hänet lähtemään isiensä maasta, Kaldean Uurista, Kanaanin maahan ja lupasi antaa sen ikuisiksi ajoiksi Aabrahamin jälkeläisille. Jumala uudisti liittonsa Aabrahamin pojan Iisakin kanssa ja edelleen Iisakin pojan Jaakobin kanssa, jolle hän antoi nimen Israel.

Jaakobin jälkeläiset, israelilaiset, joutuivat nälänhädän vuoksi yli 400 vuodeksi Egyptin orjuuteen, josta Mooses johti heidät takaisin luvattuun maahan noin 1200 eKr. Siinain erämaassa Jumala antoi lain (kiveen hakattu ja suullinen Toora), joka sisältää muun muassa Kymmenen käskyä. Joosuan kirja kuvaa luvattuun maahan saapumista yhtäkkisenä tapahtumana, mutta muiden Vanhan testamentin kirjojen mukaan se tapahtui vähitellen.

Israelin historian erityisen merkittäviä jaksoja olivat kuningas Daavidin ja hänen poikansa kuningas Salomon hallintoajat. Salomon aikaan rakennettiin temppeli, joka oli jumalanpalveluksen ja eläinuhrien keskeinen paikka. Salomon kuoltua v. 922 eKr. personaaliunioni ja valtakunta hajosi kahtia, pohjoiseen Israeliin, jonka pääkaupunki oli Samaria, ja eteläiseen Juudaan, jonka pääkaupunki oli Jerusalem.

Vuonna 722 eKr. assyrialaiset valloittivat Israelin ja sen pääkaupungin Samarian. Israelilaiset sulautuivat osittain valloittajakansaan assyrialaisiin, mutta säilyttivät Jahve-uskonnon. Näin syntyi Uudessa testamentissakin mainittu juutalaisten halveksima sekakansa samarialaiset.

Juuda koki myös sodan ja valloituksen. Siitä tuli ensin Egyptin ja myöhemmin Babylonian vasallivaltio. Babylonian kuningas Nebukadnessar valloitti koko Juudan 587 eKr., tuhosi Jerusalemin temppelin ja vei kansan pakkosiirtolaisuuteen Mesopotamiaan.

Vasta pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen syntyi varsinainen juutalaisuus, jolla oli itsenäinen identiteetti. Monet Vanhan testamentin kirjoitukset syntyivät tänä aikana. Koska temppeliä ei enää ollut, jumalanpalvelus siirtyi synagogiin ja pyhäpäivän eli sapatin vietto tuli uudelleen keskeiseksi, samoin liiton merkki, ympärileikkaus sekä usko enkeleihin ja kuolemanjälkeiseen elämään. Persialaisen Kyyroksen vallan aikana osa pakkosiirtolaisista palasi takaisin omaan maahansa ja temppeli rakennettiin myöhemmin uudelleen.

Aleksanteri Suuri valloitti juutalaisten asuinalueet (Palestiinan) 332 eKr. Roomalaiset alkoivat nimittää muinaista Kanaanin maata Palestiinaksi filistealaisten mukaan. Juutalaisten kapinan jälkeen roomalaiset hävittivät Jerusalemin vuonna 70 jKr. sotapäällikkö Tituksen johdolla. Samalla he tuhosivat temppelin. Tämän jälkeen temppeliä ei ole rakennettu uudelleen. Vuodesta 130 alkaen juutalaisilta kiellettiin kokonaan pääsy Jerusalemin temppelialueelle. Tästä alkoi hajaannus, diaspora.

Palestiina oli 600-luvulta aina vuoteen 1917 – ristiretkiä lukuun ottamatta – muslimien hallinnassa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Englanti valtasi alueen Turkilta. Brittiläisen ulkoministeri Balfourin nimellä tunnettu julistus vuodelta 1917 pyrki osoittamaan juutalaisille kansalaisoikeuksin taatun kansallisen kodin Palestiinasta Turkilta vallatuista alueista. Siirtolaisvirrat alueelle alkoivat kasvaa ja voimistuivat Hitlerin vainojen takia 1930-luvulla. Toisen maailmansodan aattona alueella oli jo puoli miljoonaa juutalaista. Israelin valtio itsenäistyi 15.5.1948.

Paluumuuttolaissa (5.6.1950) todetaan mm. ”1. Jokaisella juutalaisella on oikeus tulla tähän maahan. 3.a. Juutalainen, joka saapuu Israeliin ja välittömästi saapuessaan ilmaisee pyyntönsä saada asettua pysyvästi Israeliin, saa kansalaisuuden.” Lain täydennys vuodelta 1970 (4b): ”Tämän lain toteutumiseksi ’juutalaisella’ tarkoitetaan henkilöä, joka on syntynyt juutalaisesta äidistä tai on kääntynyt juutalaisuuteen eikä kuulu mihinkään toiseen uskontoon.”

Jäsenyys kirkossa

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseneksi voi tulla kolmella eri tavalla: a) Kasteen kautta. Kastettavat voivat olla lapsia tai aikuisia; b) Aikaisemmin muussa kristillisessä kirkossa tai yhteisöissä oikein kastetut pääsevät Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi tunnustamalla kirkon tunnustuksen. Heitä ei kasteta uudelleen; c) Kirkon jäsenyydestä eronnut voi liittyä takaisin kirkon yhteyteen ottamalla henkilökohtaisesti yhteyttä asuinpaikkansa seurakuntaan.

Kirkon jäsen kuuluu kotikuntansa mukaiseen paikallisseurakuntaan. Tätä kutsutaan parokiaaliseksi perinteeksi.

Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon hengellisestä elämästä: sakramenteista ja kirkollisista toimituksista sekä muusta seurakunnan toiminnasta. Kirkon jäsenellä on äänioikeus seurakunnallisissa vaaleissa sekä oikeus toimia kummina. Kirkko perii jäseniltään jäsenmaksuna kirkollisveroa, jonka suuruuden kukin seurakunta päättää itse.

Kirkon jäsenyydestä eroaminen tapahtuu uskonnonvapauslain esittämällä tavalla. Eroilmoituksen voi jättää oman seurakunnan kirkkoherranvirastoon tai mihin tahansa maistraattiin. Erota voi myös postitse.

Kirkosta eronnut elää ekskommunikaation tilassa eli näkyvän kirkollisen yhteyden ja sakramenttiyhteyden ulkopuolella. Siksi kirkosta eroaminen on aina syvällinen ratkaisu. Papeilla ei ole velvollisuutta siunata hautaan kirkon yhteydestä eronneita, mutta valtaosa suostuu tähän sielunhoidollisista syistä. Lähes kaikki vainajat Suomessa siunataan kirkollisesti hautaan.

Alaikäisen lapsen jäsenyyden edellytyksiä säätelevät uskonnonvapauslaki ja kirkkolaki. 1.8.2003 voimaan tulleen uskonnonvapauslain mukaan lapsi ei automaattisesti seuraa jommankumman vanhemman uskontokuntaa, vaan lapsen on mahdollista liittyä uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi huoltajien erillisellä päätöksellä. Lapsen huoltajat yhdessä päättävät lapsen uskonnollisesta asemasta eli siitä, halutaanko lapsi liittää seurakunnan jäseneksi tai erottaa sen jäsenyydestä. Päätöksentekoon 12–17-vuotiaan lapsen uskonnollisesta asemasta osallistuu myös lapsi itse. Lapsen uskonnollisen aseman muuttaminen edellyttää kaikkien päätöksentekoon osallistuvien yksimielisyyttä. Alle yksivuotiaan lapsen kohdalla pätee lisäksi poikkeussäännös: jos huoltajat eivät sovi lapsen uskonnollisesta asemasta, voi lapsen huoltajana toimiva äiti yksinkin päättää alle yksivuotiaan lapsen liittämisestä seurakunnan jäseneksi eli tämän kastamisesta.

Kirkkolaissa on säädetty alaikäisen lapsen jäsenyyden edellytyksistä. Alle 12-vuotiaan lapsen liittäminen seurakunnan jäseneksi edellyttää sitä, että ainakin toinen hänen vanhemmistaan tai yksi hänen huoltajistaan on kirkon jäsen. Vastaavasti 12-vuotias tai sitä vanhempi lapsi voidaan liittää seurakunnan jäseneksi, vaikka kukaan hänen vanhemmistaan tai huoltajistaan ei olisi kirkon jäsen.

Kirkon jäsenen velvollisuus on kastattaa lapsensa ja huolehtia sekä heidän että omasta hengellisestä kasvustaan. Kirkkojärjestyksen mukaan ”kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteutumista. Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan”.

Kadotus

Kadotus oli alun perin juutalaisen apokalyptiikan käsite, joka sisältyi myös alkukristilliseen julistukseen pelastuksesta. Se esiintyy ensimmäisen kerran Raamatussa Danielin kirjassa, Dan. 12:2.

Kristillisen uskon mukaan ihminen on luotu elämään rakkauden yhteydessä lähimmäisiinsä ja Jumalaan. Luodessaan olevaisen Jumala kuitenkin antoi mahdollisuuden siihen, ettei hänen hyvää tahtoaan noudateta, vaan ihminen voi valita toisenkin tien. Kadotus merkitsee sen tien loppuun saattamista, missä ei noudateta rakkautta, hyvää tahtoa, elämän perimmäistä tarkoitusta eikä hyväksytä Jumalan armoa. Kadotus, ts. helvetti kohtaa niitä, jotka eivät ota vastaan sitä armoa, jonka Jumala Kristuksen sovitustyössä lahjoittaa.

Kadotus on Kristuksen julistuksen peruskäsitteitä hänen opetuksessaan viimeisestä tuomiosta (Matt. 28). Se merkitsee eroa Jumalasta, rakkauden lähteestä. Pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16), jota pidetään kristillisen uskon ydinesityksenä Raamatussa, ilmaistaan, kuinka Kristus on ainoa tie kadotuksesta pelastukseen. Tähän pelastuksen ihmeeseen saadaan yhteys armonvälineiden kautta.

Koska kadotus on iankaikkisuudessa, siihen ei liity aika-avaruudellisia käsitteitä. Kadotus merkitsee siten